Helena Petäistö vertaili lennokkaasti viimeisessä Suomen Kuvalehdessä (SK39/2009) ranskalaisia ja suomalaisia kulutustottumuksia todetessaan, että ranskalaiset eivät missään nimessä halua tarjota päivällisvierailleen marketista ostettua lihaa, vaan että heille on kunnia-asia tarjota parasta, eli tutun lihakauppiaan myymää paikallista lihaa. Sitävastoin Petäistö epäilee Suomen olevan ainoa länsimaa, jossa on vankka usko keskitetyn massaelintarviketuotannon etuihin. Petäistö, kuten myös monet muut suomalaisen ruokakulttuurin kriitikot epäilevät suomalaisten kuluttajien olevan elintarviketeollisuuden soveltaman laatu-ajattelun vankeja: kun laatua ei vaadita, ei sitä tarjota. Kun sitä ei saa, ei sitä kysellä.

Wikipedia kertoo, että “laatu-termiä käytetään kuvaamaan esineiden, ihmisten tai prosessien ominaisuuksia ja haluttavuutta. Välineiden ja toiminnan ominaisuudet ovat suhteellisen objektiivisia asioita. Ne voidaan määritellä ja luetella hyvinkin tarkkaan. Subjektiiviseksi laatu muuttuu vasta, kun erilaiset käyttäjät arvioivat sitä omien tarpeidensa ja kokemustensa pohjalta.”

Viimeaikaista marinadilihojen ympärillä vellonutta keskustelua seurattuani olen pannut merkille, että meillä Suomessa vallitsee ankaran teknokraattinen käsitys ruuan laadusta. Laatuun katsotaan kuuluvaksi ennen kaikkea objektiivisia ominaisuuksia, siis sellaisia jotka ovat mitattavissa. Puhtaus ja bakteerittomuus ovat tietysti tärkeitä asioita, mutta monelle kuluttajalle laatu on huomattavasti laajempi käsite. Esimerkiksi lihan prosessoimattomuus, alkuperä, eläimen kasvuympäristö, ruokavalio, liharotu ja teurasikä ovat kaikki olennaisia asioita, jotka osaltaan vaikuttavat monen kuluttajan makuelämykseen. Pakkausmerkintöjä näistä laatutekijöistä on kuitenkin turha hakea. Asiantuntevia palvelutiskejä siis tarvitaan – ei marinadilihoja, vaan päivällisvieraille tarjottavia laatuelintarvikkeita varten.